Elokuvakääntäminen

Kuva: Francesco Marino

Vaikka elokuvia esitetään päivittäin televisiossa ja niitä voi vuokrata tai ladata katseltavaksi tai ostaa omaksi monen monituisina tallenteina, elokuvakääntämisestä puhuttaessa tarkoitetaan nimenomaan elokuvateattereissa esitettävien elokuvien kielellisen aineksen saattamista kohdeyleisöä palvelevaan muotoon. Elokuvakääntäminen on av-kääntämisen alalaji, jonka erityispiirteet määräytyvät ensi-iltaelokuvien ja niiden esitystavan asettamien erikoisvaatimusten mukaan. Elokuvateatterilevitystä varten av-teos voidaan tekstittää tai dubata, mutta koska dubattaessa elokuvasta tehdään yleensä vain yksi "virallinen" versio, joka pätee sellaisenaan myös myöhemmissä levitysportaissa, rajataan elokuvakääntäminen tarkoittamaan tässä artikkelissa nimenomaan elokuvien tekstittämistä elokuvateatteriin, sillä juuri elokuvien tekstityskäännökset antavat aihetta kutsua elokuvakääntämistä omaksi av-kääntämisen alalajikseen ja vielä tarkemmin sanoen ruututekstin erikoislajiksi. Ja tokihan valtaosa elokuvateatterien ohjelmistosta esitetään meillä juuri tekstitettynä – dubattuina menestyvät ensisijaisesti vain koko perheen animaatiot (mutta ne sitten sitäkin komeammin). Ruututekstien tekemisestä ja dubbauskäännöksen synnystä on näillä sivuilla jo omat ansiokkaat esityksensä, jotka kannattaakin lukea tämän kirjoituksen taustaksi.

Pohjimmiltaan elokuvatekstittämistä koskevat samat ehdot ja rajoitteet kuin ruututekstiä ylipäätään. Puhuttu kieli muunnetaan puheen illuusiota varjellen kirjalliseen muotoon annetun tilan, ajan ja rytmin raameissa. Mikä sitten tekee elokuvakääntämisestä oman lajinsa? Ensinnäkin elokuvakäännös on meillä perinteisesti esitetty elokuvateattereissa kaksikielisesti. Yläriviltä on luettavissa suomennos, alariviltä ruotsinnos. Näin ollen käännökselle käytettävissä oleva tila puolittuu. Koska dialogin etenemisrytmi on yksi- tai kaksikieliselle tekstitykselle täysin sama, se tarkoittaa, että kaksikielistä elokuvakäännöstä joudutaan tiivistämään vieläkin enemmän kuin esimerkiksi kaikille tuttua, jokailtaista television ruututekstiä. Kaksikielinen tekstitysmenetelmä on Euroopan elokuvateattereissa harvinainen, muttei suinkaan tavaton. Esimerkiksi Belgiassa täysin vastaavalla menetelmällä esitetään ranskan- ja hollannin(flaamin)kieliset elokuvatekstit. Siis vanhastaan nimenomaan tässä järjestyksessä, vaikka flaamit muodostavatkin enemmistön. Siellä kielisuhteet ovat kuitenkin huomattavan tasaväkiset (noin 40 % – 60 %), joten kaksikielisyys on myös taloudellisesti perusteltua. Meillä kyseessä on pikemminkin mahdollisimman laajan katsojakunnan palvelu ja kaupallisilta elokuvalevittäjiltämme suoranainen kulttuuriteko.

Ankara tiivistäminen asettaa käännökselle omat vaatimuksensa. Käytetyn kielen tulisi silti olla luontevaa ja ilmaisuvoimaista mutta samalla kuvaa ja alkuperäistä dialogia tukevaa. Usein elokuvakäännökseltä vaaditaankin erityistä nokkeluutta ja poikkeuksellisen ytimekästä ilmaisua. Hyvin pitkään kääntäjillä oli käytettävissään enimmillään 40 merkkiä riviä kohden (ja käytännössä siis samalla myös repliikkiä kohden, välilyönnit mukaan lukien), mutta viime vuosina suhteellisten merkistöjen tultua käyttöön tarjolla on ollut muutama merkki enemmän. Periaatteessahan laajalle valkokankaalle mahtuisi kerralla vaikka puoli romaania, mutta ei ole tarkoituksenmukaista kasvattaa kerralla esitettävän tekstin määrää. Ihanteellisimmillaan toimiva ruututekstirepliikki tulee voida lukea ja sisäistää yhdellä silmäyksellä, jotta katsoja voi keskittyä kuvan ja äänen seuraamiseen katsomiskokemuksen häiriintymättä. Tällöin katsoja ei tietoisesti edes huomaa lukevansa tekstiä. Toisaalta elokuvateattereissa on perinteisesti sallittu hieman nopeammin vaihtuvia repliikkejä kuin vaikkapa tv:ssä, koska katsojan voidaan olettaa olevan erityisen keskittynyt ja uppoutunut katsomistilanteeseen. Nopeammista lukuajoista huolimatta moni sanoo ehtivänsä lukemaan ihan hyvin sekä suomen että ruotsin, joten oletus elokuvateatterin intensiivisemmästä katselukokemuksesta ei liene täysin perusteeton.

Kaksikielisyys edellyttää myös sitä, että yleensä tarvitaan kahden eri kielen kääntäjät, suomentaja ja ruotsintaja, joiden käännösten tulee edetä sopusointuisesti samassa rytmissä. Eikö kahden eri kielen ja kahden eri kääntäjän ratkaisujen yhteensovittaminen tee kääntämisestä sitten entistäkin hankalampaa? Sanoisin, että päinvastoin. On harvinaista herkkua, että saman tekstin ja samojen ongelmien parissa painiskelee kaksi eri ihmistä, kahdet silmät, kahdet aivot, kahden yleissivistys ja elämänkokemus. Vaikka suomi ja suomenruotsi ovatkin kielellisesti varsin kaukana toisistaan, yhteinen kulttuuriympäristö takaa sen, että toimivat käännösratkaisut ovat hyvin usein sovellettavissa molemmille kielille. Parhaimmillaan elokuvakäännös syntykin kahden ammattitaitoisen kääntäjän yhteistyönä, jossa kummallakin on oma vastuualueensa mutta yhteinen päämäärä – toimiva elokuvakäännös.

Kuva: Salvatore Vuono

Elokuvakääntämiselle leimallista on aina ollut myös se, että vielä julkaisemattomien ensi-iltaelokuvien, erityisesti Hollywoodin kassamagneettien kohdalla materiaalia koskevat turvallisuussäännöt ovat erittäin tiukat. Jopa niin tiukat, etteivät kääntäjät saa kuvamateriaalia haltuunsa. Studioille piratismin uhka on nyt tietoverkkojen aikakaudella todellisempi kuin koskaan. On ilmiselvää, että kuvan, äänen ja tekstin saumattomaan yhteistyöhön nojaavan käännöksen tekeminen on vähintäänkin hankalaa, jos kuva ei ole vapaasti käytettävissä. Se on kuitenkin ollut yksi elokuva-alan sisäisiä ehtoja, jonka kanssa on vain ollut pakko tulla toimeen. Yleensä kääntäjille järjestetään katselu elokuvateatterissa, leffasta saa tuekseen ääniraidan ja dialogi-tekstilistan eli "käsikirjoituksen". Tavallisesti suomentaja tekee ensin oman suomennoksensa, jota mukaillen ruotsintaja sitten tekee tismalleen samaan rytmiin etenevän ruotsinnoksensa. Käännösvaiheen jälkeen kääntäjille järjestetään mahdollisuus tarkistaa tekstinsä filmikopiota filmipöydässä katsellen, tarvittaessa turvamiesten huolehtiessa työturvallisuudesta...

Kuvan rajoitetun käytön vastapainoksi suurten elokuvatuotantojen dialogilistat ovat erittäin laadukkaita ja niihin on sisällytetty ilmausten ja viittaussuhteiden selityksiä. Dialogilista on siis erinomainen apuväline, mutta varsinainen käännöstyö tehdään kuitenkin ilman kuvaa, joten paperille puretun dialogin elävöittäminen kääntäjän mielessä vaatii kokemusta ja ammattitaitoa. Lisäksi se, että työstettävä materiaali eli itse elokuva on perinteisesti ollut vain ja ainoastaan 35 mm filmillä, on rajannut käännöksen ajastamisen tekstityslaboratorion tekstittäjän tehtäväksi. Harvalla kääntäjällä olisikaan filmipöytää työhuoneensa nurkassa. Elokuvakääntäjä ei siis itse ajasta käännöstään, mutta kun tekstit on rytmitetty selkeästi, ei käytännössä ole vaaraa, etteivätkö repliikit laboratorion ammattitekstittäjän jäljiltä löytäisi paikoilleen.

Myös alati kiihtyvät tuotanto- ja julkaisuaikataulut aiheuttavat omat paineensa elokuvakäännösten tekemiselle. Elokuvan levityskierto on nopeutunut koko 2000-luvun ajan, ja sama suunta näyttäisi jatkuvan edelleen. Siinä kun ennen vanhaan Hollywood-elokuvaa saatiin meillä odotella elokuvateattereihin jopa 2–6 kuukautta Yhdysvaltain ensi-illan jälkeen, nykyään pyritään yhä useammin samanaikaisiin maailmanensi-iltoihin ympäri maapalloa. Se tarkoittaa, että joko käännöksille jää hyvin vähän aikaa (pitää muistaa että kaksikielisyys aiheuttaa meillä kaksinkertaisen työprosessin) tai sitten kääntäminen tulee aloittaa osittain keskeneräisestä materiaalista tai pelkästä dialogilistasta kuvaa näkemättä – pahimmillaan kaikkia kolmea yhtaikaa. Joskus onkin leikillisesti sanottu, että ohjaaja vielä hioo Hollywoodin leikkauspöydissä leffan loppuratkaisua, kun meillä jo tehdään täyttä päätä tekstejä elokuvan alkumetreille. Aina tämä vanha vitsi ei ole ollut kovinkaan kaukana totuudesta.

Kun elokuvan ensi-iltapäivä on lyöty jo aikoja sitten lukkoon, siitä ei käytännössä ole varaa lipsua, koska markkinointipanostukset on keskitetty sen ympärille. Niinpä juuri lokalisointivaihe on tätä nykyä valitettavan usein se tuotantoporras, jossa aiemmin tuhrittuja määräaikoja otetaan kiinni.  Se ei kuitenkaan saa näkyä katsojalle. Ei ole katsojan asia edes yrittää ymmärtää, millaisten meediollisten ponnistusten ja joskus henkistä akrobatiaa lähentelevien verbaalitemppujen kautta elokuvan käännös on mahdollisesti synnytetty. Tämä toki koskee vain sellaisia megaensi-iltoja, joissa tuotannon valmistuminen on venynyt turhan lähelle ensi-iltaa. Kyllä vielä nykyäänkin tehdään elokuvakäännöksiä ihan normaaleilla aikatauluilla – tosin digiaikaan siirtyminen on hieman yllättäen pikemminkin lisännyt aikataulupaineita, vaikka voisi kuvitella digitaalisen materiaalin nopean liikkuvuuden helpottavan niitä. Toisaalta tiukentuvat aikataulut ovat pakottaneet isotkin studiot murtamaan piintyneitä toimintamallejaan ja luovuttamaan kuvamateriaalia yhä paremmin myös kääntäjän käyttöön. Ei siis niin pahaa, ettei jotain hyvääkin.

Elokuvamaailman viimeisin ja varsin onnistunut villitys ovat 3D-elokuvat. Itse kääntämiseen kuvan kolmiulotteisuus ei liiemmin ole vaikuttanut, mutta se on tuonut mukanaan uusia mielenkiintoisia teknillis-kerronnallisia piirteitä. Kaikki ne, jotka näkivät esimerkiksi Avatarin elokuvateattereissa, varmasti kiinnittivät huomiota siihen, että teksti oli asemoitu niin, että se joissain tilanteissa saattoi poiketa valkokankaan keskilinjasta ja sijoittua lähemmäs puhujaa kuin muita kuvassa olleita henkilöitä tai teksti saatettiin asetella niin, että se paremmin tuki kuvan huomiopisteen seuraamista (perinteinen tekstityshän meillä nimenomaan rikkoo huomiopisteen kuljettamista, koska katsojan silmät käyvät aina välillä alhaalla tekstissä). Ja kun tekstiin oli alettu kajota, samaan tapaan Pandoralla puhutun na'vi-kielen erikoisuutta korostettiin käyttämällä sen käännöksissä erilaista, koristeellisempaa fonttia. Mielenkiintoista tässä on, että tekstitys ei enää ollutkaan neutraali, passiivinen vieras elementti keskellä valkokangasta, vaan teksti alkoi ottaa visuaalista, kerronnallista roolia. Kun teksti kerran kuvassa täytyy olla, miksei sitä käytettäisi samalla tarinan kertomisen välineenä? Samansuuntaisia piirteitä on viime aikoina nähty muissakin 3D-elokuvissa. Digitekniikka mahdollistaa siis myös käännöstekstille aktiivisen, visuaalis-narratiivisen roolin – tosin syystäkin vain hillityn sivuroolin, mutta enää sen ei välttämättä tarvitse tyytyä pelkkään statistin osaan. Elokuvatekstin voisikin ennustaa tulevaisuudessa sulautuvan yhä elimellisemmäksi osaksi itse elokuvaa.

Vaikka elokuvakääntäminen joskus tuntuukin olevan ruututekstikääntämisen hektinen adhd-vesa, jo pelkästään materiaalin tuoreus tekee työstä antoisaa. Kaikista haasteistaan huolimatta, tai ehkä juuri niiden ansiosta, se muodostaa poikkeuksellisen mielenkiintoisen av-kääntämisen lajin. Ja fakta vielä 2010-luvullakin on, että jos tuontielokuvalla tavoitellaan paria sataa vannoutunutta fania laajempaa yleisöä, englanninkielisenkään filmin esittäminen elokuvateattereissa ilman käännöstä ei käytännössä tule edes kysymykseen.

 

Marko Hartama, 01.11.10