Katsaus av-kääntämisen alkuaikoihin

Kirsti Luova
(Kirjoittaja on toiminut Ylessä suomentajana 1976-2009)

Televisiotoiminnan alku

Yle aloitti vakinaiset televisiolähetykset  1. tammikuuta 1958 nimellä Suomen Televisio.
Televisioluvat 28.2.1958  2 865 kpl.
Televisioluvat 28.2.1959  13 687 kpl

Television suosio maassa kasvoi nopeasti ja vuonna 1964 Yle osti ja sulautti itseensä TES-TV:n sekä Tamperelaisen Tamvision. Päädyttiin kahteen kanavaan, jotka saivat nimekseen TV-ohjelma 1 ja TV-ohjelma 2. Kuvat olivat tietenkin mustavalkoisia. Vasta 1970-luvun lopulla ne näkyivät värillisinä. Mainos-TV:n ohjelmat esitettiin Yleisradion kanavilla.

 

Suomen television vuokrafilmitoiminnan alku

Suomen television filmiosaston toiminnan alullepanija oli Lauri (Lasse) Aaltio vuonna 1957. Hän kehitti koko järjestelmän laitehankinnoista elokuvien ostoon. Hän toimi osaston päällikkönä ja ohjelmien hankkijana vuoteen 1975.

Ulkomaiset elokuvat ja muut ohjelmat tulivat filmipurkeissa rahtina Suomeen ja ne palautettiin takaisin levitysyhtiölle, kun ohjelma oli esitetty. 35-millisiä tai kapeampia 16-millisiä filmikeloja säilytettiin pyöreissä peltipurkeissa, kukin kela omassa purkissaan, ilmastoidussa filmivarastossa, koska filmi oli arka materiaali ja saattoi mennä pilalle liian kuumassa tai kuivassa. Yksi pitkä elokuva oli kuudella, seitsemällä kelalla ja painoi monta kiloa.  

 

Tv-kääntäjää tarvitaan ja tekstit selostetaan

Huhtikuussa 1959 Filmiosastolle Pasilaan haettiin lehti-ilmoituksella toimittajaa. Airi Valavuori oli ollut Uuden Suomen ulkomaanosastolla ja United Pressissä töissä. Airi sai työn ja alkoi kääntää Inkeri Hämäläisen kanssa ohjelmaa nimeltä Kamerakierros.

Vuonna 1958 STV lähetti kamerakierroksia ja muita katsauksia kahtenasatana iltana yhteensä 43 tuntia. Talon omat kuvaajat vastasivat kolmestatoista tunnista, kahdeksan paikkakunnan kuvanvaihtajat viidestä ja UP pääosasta materiaalia. Vuonna 1959 aikaa käytettiin 53,5 tuntia, keväällä neljänä ja syksyllä viitenä päivänä viikossa. Materiaali painottui edelleen ulkomaille.

Kamerakierros tuli pian joka päivä, lauantait ja sunnuntait mukaan lukien. Ohjelma kesti 20 minuutista puoleen tuntiin ja se sisälsi sekä kotimaista että ulkomaista materiaalia. ”Kuvia ei nähnyt koskaan, mutta tekstit piti vaan tehdä, pyhät ja arjet”, sanoi Airi. Eräänä uudenvuoden päivänä saapui peräti Yleisradion musta virka-auto Airia kotoa hakemaan, että saatiin Kamerakierros valmiiksi.

Kamerakierroksen tekstit eivät menneet sensuurin kautta. Tekstin teko kesti yleensä noin puolitoista tuntia, ja se oli vain osa päivätyöstä, lisäksi tulivat sellaiset ohjelmat kuin Nuorten filmiposti, Disneyland jne, joihin kaikkiin tehtiin selostustekstit.

Kamerakierros selostettiin suorassa lähetyksessä. Selostajina toimivat radiosta tutut ohjelmantekijät,  Martti Silvennoinen spiikkasi usein, varsinkin luontofilmit. Erkki Raatikainen selosti myös paljon dokumentteja, samoin Matti Tuura ja Matti Oravisto.

 

Sensuuri

Ohjelmat tulivat maahan ajoissa, muuten olisi tullut ohjelmanmuutos. Tuolloin oli voimassa sensuuri, käännöstekstit menivät filmien mukana Valtion elokuvatarkastamoon. Ennakkotarkastuksen tavoite on  lasten suojeleminen haitalliselta kuva-aineistolta ja sitä varten asetettiin ohjelmille ikärajat. Myös käännösteksteihin saatettiin yhtiön taholta puuttua, sillä kääntäjä velvoitettiin noudattamaan hyvää makua, eikä tuo käsite aina ollut yksiselitteinen. Valavuori kertoi, että voimasanoja ei saanut käyttää ja sana ’ryyppy’ oli kielletty, piti sanoa ’lasillinen’. Airi Valavuori kirjoitti kirjeen johtaja Koskiluomalle ja puolusti kääntäjän oikeutta valita sanansa.

 

Ohjelmat tekstitetään

Yleisradiossa päätettiin, että ulkomaiset ohjelmat tekstitetään suomeksi, koska tekstitys oli huomattavasti halvempaa kuin dubbaus (henkilöiden suunliikkeisiin mukautettu ääni) tai selostus ohjelmaäänen päälle,  ja tekstitys oli teknisesti ja ohjelmallisesti helpompi toteuttaa.

Päätöksen teki Yleisradion työryhmä, johon kuuluivat Yleisradion yli-insinööri Pentti Pesari, tv-päällikkö Ville Zilliacus, tv-ohjelmapäällikkö Saara Palmgren ja filmitoiminnan päällikkö Lasse Aaltio vuosina 1957-1958. Kun Suomen kieltenopettajien liitto Sukol palkitsi Yleisradion tästä kauaskantoisesta päätöksestä vuonna 2000, se mainitsi perusteluissaan: ”Päätöksen vaikutukset ovat näkyneet suomalaisten lukutaidossa ja vieraiden kielten oppimisessa 50 vuoden ajan. Vieraskieliset ohjelmat ovat herättäneet kiinnostusta vieraiden kielten ja kulttuurien oppimiseen. Ne ovat tukeneet kieltenopettajien työtä ja parantaneet suomalaisten kielitaitoa. Tekstityksen seuraaminen puolestaan on vahvistanut tv-sukupolvien lukutaitoa. Työryhmän päätös vaikutti myös siihen, että syntyi kokonainen tv-kääntäjien ammattikunta.”

 

Nimetön käännös kolmella rivillä

Kääntäjä kirjoitti tekstin paperille, liuskat vietiin Koneteksti-nimiseen kirjapainoon, jossa ne kirjoitettiin paksumpaa paperia oleville korteille. Kääntäjät kävivät Konetekstissä oikolukemassa kortit. Ne menivät sitten kuvattaviksi filmille filmilaboratorio Aarno Syväpuro Oy:hyn. Kääntäjät itse hakivat tekstifilmit Syväpurolta ja toivat ne televisioon.

Teksti ajettiin ulos suorassa lähetyksessä vanhan lähetyskeskuksen studiossa, jossa istui lähetyksenvalvoja ja kuuluttaja ja ehkä uutistenlukijakin samaan aikaan. Lähetyksenvalvoja käänsi vivusta kanavan auki ja teksti meni kuvaan. Sitten hän taas käänsi kanavan kiinni ja tekstin pois kuvasta. Kääntäjä istui vieressä ja sanoi: ”Nyt” ja ”Pois”. Tekstin vaihtuminen oli niin hidasta, että oli pakko oppia tiivistämään reippaasti elokuvan puhetta. Uutistenlukijat olivat äänekkäitä, tulivat ja löivät paperinsa pöytään ja häiritsivät tekstittäjien työtä, sillä kun kuulokkeita ei ollut, oli vaikea kuulla filmin ääntä. Vasta lähempänä 1970-lukua tekstittäjät pääsivät omaan rauhalliseen työtilaan.

Ruututekstejä opittiin pikkuhiljaa tekemään. Alussa niissä oli tekstiä kolmessa rivissä eikä kääntäjän nimeä mainittu missään.

 

”Hetkinen...”

Tekstitys oli siis suora lähetys, kääntäjä istui studiossa painamassa tekstejä ulos ohjelman ulosmenohetkellä. Monenlaista sattui: Airi oli kääntänyt Perry Masonia ja kerran hänelle soitettiin kotiin ja kerrottiin, että hän joutuukin nyt puhumaan ruututekstin, koska tekstityslaite ei toimi. Vastaavia kauhun hetkiä joutui kokemaan moni muukin. Tai tekstifilmi jumittui, katkesi tai kiepsahti kerralla loppuun asti. Hetken päästä kuva pantiin poikki ja ruutuun ilmestyi kukkanen ja teksti ”Hetkinen”, tai kuuluttaja ilmoitti, että valitettavasti meillä on tekstitysvaikeuksia. 

Myöskin virheitä sattui, sillä käsikirjoitukset olivat puutteellisia eikä filmiääntä voinut kuulla kunnolla. Moniin väärinymmärryksiin oli syynä se, että usein vasta lähetyksessä kuuli selvästi, mitä filmissä sanottiin.

 

Haetaan vakituista kääntäjää

Airi Valavuori oli laatinut lehti-ilmoituksen ja pannut ensimmäiseksi vaatimukseksi hyvän suomen kielen taidon. Filmiosaston päällikkö Aaltio moitti, että kääntäjää tässä oltiin hakemassa. Airi selitti, että suomen kielen taito on kaikkein tärkein. Vieraan kielen taito taas on itsestään selvä vaatimus. Perustelu hyväksyttiin.

Hakemuksia tuli paljon. Tv-kääntäjän työ oli tuolloin yhtä muodikasta kuin lentoemännän työ. Karsinnan jälkeen jatkoon valitut joutuivat tekemään käännösnäytteen. Heille näytettiin filmipätkä leikkauspöydässä, sitten he saivat tehdä ruututekstit. Tuloksesta näki heti, kuka tajusi ylipäätään alasta mitään. Avoimia paikkoja oli kuitenkin vain yksi, siihen valittiin Annikki Malinen joulukuussa 1966. Arja Kataja alkoi tehdä töitä freelancerina. 1960-luvulla käänsivät freelancereina esimerkiksi Leena Annala, Terttu Vertanen, Risto Säämänen ja Regina Mörner. Kun TV2 tuli mukaan vuonna 1965, tuli paljon uusia kääntäjiä, mutta vielä 1966 TV1:n Filmiosastolla toimi vakituisina vain kolme toimittajaa: Airi Valavuori, Merike Ilves ja Arja Kuittinen.

Vuonna 1974 Airi Valavuori sai valtion tiedonjulkistamispalkinnon omasta pioneerityöstään tv-kääntämisen kehittäjänä.

 

Käännöstekstien kirjoittaminen ja kuvaaminen filmille

Tekstikuvaukset oli aluksi tehty Syväpurolla, mutta Yleisradio rakensi oman laboratorion 1967.  Marjatta Lievonen pestattiin tekstikuvaajaksi. Alku oli vaatimaton, 16 mm:n Bolex-kamera ja pöytä urheilutoimituksen nurkassa. Tekstikortit laitettiin telineeseen ja kuvattiin jokainen erikseen. Työ oli kokonaan käsityötä.

1970-luvulta lähtien konekirjoittajat kirjoittivat kääntäjien tuomat tekstit pitkille kiiltäville paperiliuskoille. Kääntäjät oikolukivat liuskansa yleensä itse. Kirjoitusvirheitä korjattiin leikkaamalla ja teippaamalla korjattu pätkä paperiliuskalle. Rullalle käärityt liuskapinot vietiin trikkikuvaamoon kuvattavaksi filmille.

Vasta 1983 tulivat Tore Seem -koneet ja alettiin kirjoittaa 8 tuuman levyille ja tekstifilmit jäivät historiaan. Tekstien ajastaminen ennakolta paikoilleen toteutui vasta syyskuussa 1988.

 

Tv-käännöksiä eri toimipisteissä

Suomen television Filmiosasto muuttui Yleisradion Filmipalveluksi. Siellä pääosin hoidettiin ulkomaisen ohjelmiston hankinta, varastointi, materiaalitilaukset, kirjeenvaihto, huolinta ja kääntäminen sekä tekstipalvelut. Siellä järjestettiin myös lehdistökatseluita sekä hankintaohjelmien tiedotusta.

Samaan aikaan kehittyi Oy Mainos-TV-Reklam Ab, sittemmin MTV, jonka ohjelmat esitettiin aluksi Yleisradion kanavilla. Vuonna 1959  yhtiön ohjelma-aika oli 10 tuntia viikossa. Yhtiöllä oli omat kääntäjänsä, ensimmäisiä olivat Liisa Keravuori, Tiina Tapaninen, Ilse Stenbäck ja Leena Annala.

Yleisradiossa oli erikseen Eurovisiotoimisto, sittemmin Kansainvälinen osasto, joka huolehti vaihto-ohjelmina tulleista Euroopan muiden yleisradioyhtiöiden ohjelmista, pohjoismaisista ohjelmista sekä sosialistimaiden Intervision ohjelmista. Kansainvälisen toimiston kääntäjiä olivat muun muassa Marsa Laine, Kaarina Pönniö, Raija Jänicke ja Riitta Piironen. He joutuivat myös editoimaan ohjelmamateriaalia, tekemään vaikkapa pitkistä konserttitaltioinneista halutun mittaisia ja laatimaan itse niihin selostuksen.

 

Ammattikuva vakiintui 1970-luvulla

1970-luvulla tv-kääntäjät alkoivat yhä vahvemmin tulla tietoisiksi ammattinsa erityisluonteesta ja vaatia sille tunnustusta. He kokosivat joukkonsa ja perustivat oman jaoston Suomen kääntäjien ja tulkkien liittoon ja saivat aikaan ensimmäisen palkkiosopimuksen Yleisradion ja MTV:n kanssa.

Tv-kääntäjinä toimi yliopistoissa koulutettua kunnianhimoista väkeä, joka osasi myös vaatia täydennyskoulutusta ja lisäoppia, seminaareja ja kursseja. Suomen tv-kääntäjät osallistuivat kansainvälisiin seminaareihin ja huomasivat olevansa pohjoismaisten kollegojen ohella tv-tekstityksen huippuosaajia, muualla maailmassa elokuvat tavallisesti dubattiin.

Tv-yhtiöiden ja kanavien ja ohjelmien lisääntyessä alkuaikojen ”käsityöpajasta” on siirrytty liukuhihnatuotantoon. Toivoisi, että yhtiöissä silti ymmärretään, että tv-kääntäminen on erityisammattilaisen työtä, joka vaatii usean kielen ja kulttuurin syvällistä tuntemusta, terävää tyylitajua, jatkuvaa ammatillista kehittymistä kielen ja yhteiskunnan muuttuessa. Hyvä käännös on paras palvelus ohjelman katsojalle.

Julkaistu Kääntäjä-Översättaren-lehdessä N:o 9/10.